Nanomateriaalien keveys rajaa ne lainsäädännön ulottumattomiin

– Määritelmää tarvitaan kipeästi lainsäädäntötarkoituksiin, materiaalitestauksen kehittämiseksi ja markkinoilla olevien nanomateriaalien tunnistamiseksi, toksikologi Maria Wallén sanoo. Hän toimi projektivastaavana, kun Ruotsin kemikaalientarkastuslaitos laati hiljattain raportin nanomateriaalien turvallisesta käytöstä.

Alalla on toki nykyisinkin lainsäädäntöä – ovathan nanomateriaalit kemikaaleja, joita koskee EU:n kemikaaliasetus REACH. REACH velvoittaa valmistajat ja maahantuojat huolehtimaan siitä, että niiden valmistamat, markkinoille saattamat tai käyttämät aineet eivät vahingoita terveyttä ja ympäristöä.

Keveys rajaa säädösten ulkopuolelle

Nanomateriaalit ovat sikäli ongelmallisia, että REACH on tonnipohjainen järjestelmä, jossa testausvaatimukset riippuvat markkinoille saatettavista määristä. Testaus- ja rekisteröintivaatimusten alarajana on se, että valmistaja tai maahantuoja saattaa ainetta markkinoille vähintään tonnin vuodessa.

– Monia nanomateriaaleja tuodaan kuitenkin markkinoille ehkä vain muutamia milligrammoja, joten niitä ei rekisteröidä ja testata osana REACHiä, Maria Wallén sanoo.

Suurimmat nanomateriaaleihin liittyvät odotukset kohdistuvat muun muassa nanoputkiin. Ne koostuvat hiiliatomeista, jotka on järjestetty eri tavoin kuin luonnossa. Nanoputket saavat näin erityisominaisuuksia, kuten poikkeuksellisen hyvän sähkönjohtokyvyn. Tämä mahdollistaa erittäin pienten ja energiapihien piirilevyjen valmistamisen tietokoneisiin. Ongelmana on kuitenkin se, että tietynpituisilla nanoputkilla on suuria yhtäläisyyksiä asbestikuitujen kanssa.

Samoja vahinkoja kuin asbestilla

– Nanoputket ovat aiheuttaneet lyhytaikaisissa eläinkokeissa samanlaisia vahinkoja kuin asbestikuidut. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, millaisia yhtäläisyyksiä hiilinanoputkilla ja asbestikuiduilla on pitkän aikavälin altistuksessa. Niinpä nanoputkia tutkitaan parhaillaan kovasti.

Maria Wallénin mukaan Ruotsin ei kannata yrittää luoda nanomateriaaleille omia säädöksiä.

– Työskentelemme ensisijaisesti EU-tasolla ja paljolti myös OECD:ssä. Vaikeinta on päästä yksimielisyyteen nanomateriaalin määritelmästä ja materiaalitestauksesta.

– Ongelmia syntyy muun muassa silloin, kun nanomateriaaleja funktionalisoidaan eli muutetaan eri tavoin lisäämällä niihin aineita, jotka sitoutuvat materiaalin pinnalle. Tulisiko näitä funktionalisoituja aineita käsitellä uusina aineina, koska niiden ominaisuudet voivat olla täysin erilaiset?

– Toisena ongelmana on se, että nanomateriaalit ovat usein saastuneita. Puolet materiaalista voi koostua muista aineista kuin itse nanomateriaalista.

– REACHin säännöksiä voikin olla tarpeen muuttaa siten, että ne soveltuisivat nykyistä paremmin nanomateriaaleille.

Yksityiskohtaisia vaatimuksia vastustetaan

Kemikaaliteollisuus vastustaa liian seikkaperäisiä säädöksiä, koska ne voivat kasvattaa kustannuksia. Teollisuus vastustaa myös yleisvaatimusta kaikkien nanomateriaaleja sisältävien tuotteiden merkitsemisestä. Tässä teollisuus saa tukea Ruotsin kemikaalientarkastuslaitokselta.

– Nanomateriaalien olemassaolo ei välttämättä sinänsä ole riski, sillä ne voivat olla täysin vaarattomia tai jopa parempia kuin muut tuotteet. Kemikaalientarkastuslaitoksen lähtökohtana onkin, että materiaalit on merkittävä niiden vaarallisuuden mukaan.

– Kaikkien kosmetiikkatuotteiden etiketeissä on vuodesta 2013 lähtien ilmoitettava, sisältävätkö tuotteet nanomateriaaleja.

Toistaiseksi yksikään maa ei ole säätänyt omia lakeja nanomateriaaleista. Kanadassa on edetty pisimmälle työssä, jonka tavoitteena on velvoittaa valmistajat rekisteröimään nanotuotteet.

– Monissa maissa on otettu käyttöön vapaaehtoisia rekistereitä, mutta ratkaisu ei ole osoittautunut kovinkaan toimivaksi.

Riskitutkimuksia tarvitaan lisää

Tähän mennessä nanoasioiden parissa on työskennellyt vain kourallinen Ruotsin kemikaalientarkastuslaitoksen henkilökunnasta. Heillä on ollut neljä toimeksiantoa hallitukselta ja lisäksi suuri yhteinen toimeksianto Innovaatiojärjestelmävirasto Vinnovan kanssa. Nanotekniikan tutkimusvaroista vain 5–10 prosenttia käytetään riskien tutkimiseen.

Kemikaalientarkastuslaitoksen raportin mukaan riskitutkimusvaroja onkin kasvatettava huomattavasti innovointipuolen vastaaviin panostuksiin nähden.